Suomessa käynnistyi laajamittainen julkinen keskustelu Stalinin vainoista syksyllä 2019. Tutkimusta ja kiinnostusta on kuitenkin ollut jo aiemmin.
Vaikenemista ja valikoivaa muistamista
Suomalaisten vaiheet sekä kokemukset Neuvostoliitossa ja Stalinin vainoissa ovat pitkään myös Suomessa jääneet yleisen historiatietoisuuden marginaaliin, siitäkin huolimatta että aihetta on tutkittu 1980–1990-luvuilta lähtien. Aiheesta on vaiettu eri syistä sekä poliittisen oikeiston että vasemmiston keskuudessa. Kuten historiantutkija Pekka Nevalainen on todennut, etenkin Neuvostoliitosta Suomeen palanneet punapakolaiset, loikkarit ja työväki saivat viranomaisen keskuudessa ja porvarillisessa julkisuudessa tympeän vastaanoton, sillä heidän pelättiin saaneen "bolševikkitartunnan" ja palanneen valmistelemaan uutta vallankumousta. Toisaalta palaajat olivat Nevalaisen mukaan myös Suomessa vaikuttaville kommunisteille kiusallisia. Osa palaajista kertoi avoimesti kokemuksistaan, jotka asettivat neuvostojärjestelmän epäsuotuisaan valoon ja SKP:ssa väitettiin heidän olevan valehtelijoita sekä työväenliikkeen pettureita. Itsenäinen Suomi oli monta vuosikymmentä maa, jossa ei Nevalaisen mukaan kannattanut tuoda esille kokemuksiaan Venäjällä tai yhteyksiään itärajan tuolle puolen. Osaltaan suhtautumiseen on varmasti vaikuttanut myös Venäjän pelko, jolla on Suomessa pitkä historia.
On hyvin yksilöllistä, miten selviytyjät, palaajat ja vainouhrien jälkeläiset ovat käsitelleet kokemuksiaan. Monissa perheissä aiheesta ei ole puhuttu ja vaikenemisen syyt ovat olleet moninaisia. Osalla taustalla on vaikuttanut pelko ja halu suojella itseä sekä läheisiä, etenkin kun ympäröivä yhteiskunta on suhtautunut kokemuksiin epäsuopeasti. Kuten eräs haastateltavista muistelee isäänsä, joka kertoi vasta vanhalla iällä puolisolleen ja aikuisille lapsilleen eläneensä Neuvostoliitossa 1930-luvulla ja päässeensä pakenemaan takaisin Suomeen juuri ennen suurta terroria:
Hän ei halunnut meitä pelästyttää, että hän piti sen sellaisena, että tää nyt oli tällainen elämänvaihe hänellä. Matalalla profiililla. Jos hän olis kaiken kertonut niin oltais varmaan ihan tosiaan pelästytty.
Moni on myös kokenut omista tai suvun vaiheista jopa häpeää ja halunnut välttää erottautumista. Kyse voi olla myös omien tai läheisten kipeiden ja raskaiden, jopa traumaattisten, kokemusten muistelemisen vaikeudesta. Moni selviytyjäkin oli kokenut nälkää, väkivaltaa, aineellisia menetyksiä sekä joutunut pelkäämään oman ja läheistensä hengen puolesta. Lisäksi vasemmistolaiset ja Neuvostoliiton lupauksiin vilpittömästi uskoneet olivat usein joutuneet pettymään aatteeseensa.
Toisaalta moni on kuitenkin etenkin perheen piirissä myös muistellut ja avoimesti kertonut kokemuksistaan Neuvostoliitossa. Tarpeesta jakaa kokemuksia kertovat kymmenet muistelmateokset, joita on julkaistu 1920-luvulta lähtien poliittisesta painostuksesta ja monien teosten saamasta vaisusta vastaanotosta huolimatta. Osa on kokenut jopa voimakasta ja moraalista velvollisuudentuntoa kertoa näkemästään ja kokemastaan. Totaalisen vaikenemisen tai unohduksen sijaan Stalinin vainojen muistoa Suomessa voikin osuvammin kuvata valikoiva muistaminen. Eri aikoina suhtautuminen niin yhteiskunnassa laajemmin kuin perhe- ja tuttavapiireissä on vaihdellut vaikuttaen siihen, miten aiheesta on voinut puhua tai, päinvastoin, on koettu paremmaksi vaieta.
Kulttuurinen muisti liikkeessä
Stalinin vainojen suomalaisuhrit nousivat suomalaisessa mediassa laajamittaisesti esille syksyllä 2019, kun Helsingin Sanomien pitkäaikainen toimittaja Unto Hämäläinen peräänkuulutti esseessään (HS 31.8.2019) lisää tutkimusta aiheesta. Suomen silloinen pääministeri Antti Rinne sekä tasavallan presidentti Sauli Niinistö ilmaisivat tukensa aloitteelle, minkä seurauksena Valtioneuvoston kanslia teetätti esiselvityksen suomalaisten vaiheista Venäjällä vuosina 1917–1964. Selvityksen tulos oli se, että aiemmasta tutkimuksesta huolimatta yleiskuva suomalaisten vaiheista Neuvostoliitossa on puutteellinen ja historiantutkimusta tarvitaan lisää. Kansallisarkistossa käynnistyi tämän seurauksena laaja viisivuotinen ja valtion rahoittama Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 -tutkimushanke. Samaan aikaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa (SKS) käynnistyi erillinen muistitietokeruu sekä myöhemmin Stalinin vainojen muistot -hanke (2021–2022), joissa on tallennettu SKS:n arkistoon Stalinin vainoihin liittyvää muistitietoa sekä alkuperäisaineistoja tutkijoiden sekä tulevien sukupolvien käytettäväksi.
Hämäläisen essee ei ollut ensimmäinen kerta, kun vastaavanlainen aloite Neuvostoliitossa asuneiden suomalaisten vaiheiden selvittämiseksi tehtiin. Onkin mielenkiintoista pohtia, miksi juuri tällä kertaa aloite sai avoimen ja suopean vastaanoton ylintä valtiojohtoa myöten. Muistitietotutkijoiden mukaan muistamista tapahtuu yksilöiden omakohtaisen muistelun lisäksi muun muassa kulttuurillisten, sosiaalisten ja poliittisten käytäntöjen kautta. Tällaisesta jaetusta ja institutionalisoituneesta muistamisesta on käytetty nimitystä kulttuurinen muistaminen ja muisti. Esimerkiksi erilaiset perinteet sekä performanssit, kuten kansallisten muisto- ja merkkipäivien viettäminen, muistomerkit sekä niihin liittyvät rituaalit ja kiistat, kaunokirjalliset teokset ja taide ovat osoituksia niistä lukuisista eri tavoista ja medioista, joilla kulttuurinen muisti toimii. Hämäläisen esseestä käynnistynyttä murrosta julkisessa keskustelussa voikin tulkita kiinnostavana muutoksena Stalinin vainojen kulttuurisessa muistamisessa. Lisääntyneestä kiinnostuksesta aiheeseen kertovat muun muassa 2010-luvulta lähtien ilmestyneet lukuisat romaanit, kuten Antti Tuurin Ikitie (2011) sekä Sirpa Kähkösen ja Anna Soudakovan tuotanto. Teoksissaan kirjailijat ovat kaunokirjallisin keinoin käsitelleet suomalaisten vaiheita Neuvostoliitossa ja Stalinin vainoissa. Tällaiset teokset osaltaan luovat ja ylläpitävät Stalinin vainojen kulttuurista muistamista.
Laajemman Suomessa heränneen julkisen kiinnostuksen ja keskustelun myötä moni on halunnut jakaa tietojaan, kokemuksiaan ja sukunsa vaiheita ulkopuolisille – osa jopa ensimmäistä kertaa. Vaikka omaehtoista muistitiedon tallentamistyötä on tehty monissa perheissä jo aiemmin – esimerkiksi muistelmia kirjoittamalla, sukulaisia haastattelemalla tai omaan käyttöön tarkoitettuja elämäkertoja laatimalla – laajempi yhteiskunnallinen tunnustus kokemusten olemassaololle ja merkitykselle on ollut monille vainouhrien omaisille tärkeää. Kuten eräs haastateltava totesi:
Kyllä se on ihana asia ajatella, että ‒ ‒ Matti ja Hilma ja Minerva eivät painu unholaan. ‒ ‒ Hekin on olleet ja eläneet täällä ja tehneet työtä ja olleet ihmisiä, jotka on historian rattaisiin joutunut aika karmealla tavalla.
Tämä kuvastaa hyvin sitä, miten yksilöiden omakohtainen muistaminen ja kulttuurinen muisti muovaavat toinen toisiaan. Monien toiveena on ollut, että muistot ja tiedot edesmenneistä omaisista säilyisivät arkistossa tuleville sukupolville. Sitä myötä säilyy myös toivo siitä, että epäselvät historian sivut saataisiin joskus selvitettyä.
Vainojen ylisukupolvisuus
Stalinin vainojen silminnäkijöitä eli heitä, joilla on omakohtaisia kokemuksia ja muistoja vainoista, on enää harvassa, sillä tapahtumista on kulunut jo lähes vuosisata. Stalinin vainojen muistot elävät, välittyvät ja muodostuvatkin nykyään ennen kaikkea suullisen muistitiedon, suvun tarinoiden, valokuvien, esineiden ja erilaisten kirjallisten lähteiden, kuten kirjeiden, kautta. Tällaista muistojen siirtymistä sukupolvelta toiselle on tutkimuskirjallisuudessa käsitteellistetty monin eri tavoin. Jälkipolvien muodostamiin tulkintoihin menneisyyden tapahtumista on viitattu esimerkiksi termeillä jälkimuisti (eng. postmemory), perhemuisti tai suvun muistitieto. Se, millaisia vaikutuksia Stalinin vainoilla on ollut jälkipolviin ja miten jälkipolvet ovat käsitelleet lähisukulaistensa tai kaukaisempien esivanhempiensa kokemuksia Stalinin vainoissa, on yksilöllistä. Myös eri sukupolvet ovat saattaneet käsitellä asiaa ja suhtautua siihen eri tavoin. Eräs haastateltava kuvaa isänsä suhtautumista tämän isän kohtaloon Stalinin vainoissa ja perheen vaiheisiin Neuvostoliitossa:
Meille tuli aina Uusi Suomi eikä esimerkiksi Helsingin Sanomia eikä mitään sosiaalidemokraattien eikä tämmöstä... siinä oli porvallinen leima siinä olemisessa kokonaan. [...] Hän jotenkin varjeli sitä. Kun monet on ylpeitä menneisyydestään, hän jotenkin arkaili sitä. [...] Ei siinä oo mitään häpeilemistä, mutta se aika kun oli silloin 1960–1970-luvuilla semmoista, että ei niinku noteerattu ollenkaan.
Kuten haastateltavan kuvauksesta käy ilmi, hänen isänsä koki tärkeäksi erottautua oman isänsä vasemmistolaisesta aatemaailmasta ja kenties tällä tavoin pyrkiä eroon ei-halutusta leimautumisesta kommunistiksi. Kertoja tulkitsee tätä menneisyyden arkailua aikalaiskontekstissa, 1960–1970-lukujen Suomessa, jossa Neuvostoliitossa olleiden suomalaisten kokemuksia "ei noteerattu". Tapaus kuvastaa hyvin omakohtaisen muistin ja kulttuurisen muistin välistä suhdetta. Tullakseen kerrottaviksi ja jaettaviksi kokemukset tarvitsevat laajempaakin tunnustusta eli sitä, että ne "noteerattaisiin". Tutkija Ulla Savolaisen mukaan menneisyyden tapahtumista vaikeneminen ei siis ainoastaan johdu siitä, että yksilöt eivät kykenisi kertomaan kokemuksistaan vaan myös siitä, että ymmärtäviä kuulijoita ei ole. Kuten sitaatista käy ilmi, kertoja itse ei enää näe asiassa aihetta häpeään, vaan pohtii isänsä kokemuksia avoimesti. Monilla nuorempien sukupolvien edustajilla suhtautumista suvun historiaan ovatkin pelon ja häpeän sijaan määrittäneet kiinnostus, uteliaisuus ja avoimuus.
Toisaalta myös kipeät, vaikeat ja jopa traumaattisetkin kokemukset ovat voineet moninaisilla tavoilla välittyä jälkipolville. Kuten eräs Stalinin vainojen muistot -keruun vastaaja kirjoitti suhteestaan suvun historiaan:
Aistin kaiken tämän painon omassa elämässäni joka päivä, kovassa kodissa rikotun äitini tragedian kautta. Historia ei lakkaa jauhamasta, vaikka yksilöt kuolevat.
Toteamus kuvastaa sitä, miten suvun vaikea menneisyys on kertojan kokemuksen mukaan edelleen voimakkaasti läsnä hänen elämässään.
Uudenlaisia yhteisöjä
Toisin kuin Venäjällä ja monissa entisissä Neuvostoliiton jäsenmaissa, Suomessa ei 1990-luvulla Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen syntynyt Neuvostoliiton suomalaisten tai Stalinin vainojen uhrien tiiviitä yhteisöjä. Pekka Nevalaisen mukaan tätä selittää se, että Neuvostoliitosta ja Venäjältä kotiutuneet suomalaiset olivat hyvin hajanainen joukko. Sen sijaan inkerinsuomalaiset järjestäytyivät Neuvostoliitossa 1980-luvulta lähtien, jopa siinä määrin että on puhuttu inkeriläisten "kansallisesta noususta". Myös Suomessa sekä Venäjällä inkerinsuomalaisilla on ollut ja on edelleen aktiivista yhdistystoimintaa. Muiden Neuvostoliitossa asuneiden suomalaisten osalta yhteisöjen puute on osaltaan voinut johtaa siihen, että moni on jäänyt yksin vaikeiden kokemuksien kanssa.
Viime vuosina internetin ja sosiaalisen median merkitys on korostunut Stalinin vainoihin liittyvässä yksilöllisessä ja kulttuurisessa muistamisessa. Niiden myötä muun muassa sukututkimuksen harrastaminen, tiedonhaku ja yhteydenpito eri maissa tai mantereilla asuviin sukulaisiin ovat helpottuneet ja tulleet yhä useamman saataville. Myös uudenlaisia yhteisöjä on voinut syntyä verkon välityksellä. Kuten eräs haastateltava kuvasi:
Ailin minä löysin netin sukupuuohjelman avulla. Jännitin yhteydenottoa, sain käännösapua jotta sain sähköpostin venäjän kielelle. Pian Aili jo vastasikin, soittikin. – – Tuntuu hyvältä löytää uusia sukulaisia, vaihtaa kuvia, kertomuksia. Aili on nyt meidän uusi ’täti’, rakas sellainen.
Lähteet
Erll, Astrid. 2011. Memory in Culture. Houndmills, Basingstoke, Hampshire: Palgrave Macmillan.
Hämäläinen, Unto. 31.8.2019. "Stalinin vainoissa kuoli yhtä paljon suomalaisia kuin talvisodassa – Valtiojohto, teettäkää selvitys heidän kohtalostaan." Helsingin Sanomat.
Nevalainen, Pekka. 2002. Punaisen myrskyn suomalaiset. Suomalaisten paot ja paluumuutot idästä 1917–1939. Vammala: SKS.
Savolainen, Ulla. 2022. "Muistin ideologiat, välineet ja puitteet : Inkerinsuomalaiset menneisyydet ja muistitieto museonäyttelyssä". Teoksessa Muistitietotutkimuksen paikka: Teoriat, käytännöt ja muutos. Toim. Savolainen, Ulla & Taavetti, Riikka. Helsinki: SKS.
Vettenniemi, Erkki. 2004. Punaisen terrorin todistajat: Neuvostoliitto suomalaisten leirivankien muistelmissa. Helsinki: SKS.
Vihavainen, Timo. 2013. Ryssäviha: Venäjän-pelon historia. Helsinki: Minerva.
SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. SKSÄ 2021:39.
SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. SKSÄ 2021:62.
SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. SKSÄ 2022:302.
SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. Stalinin vainojen muistot -keruu STALIN 36.2020.
SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. Stalinin vainojen muistot -keruu STALIN 118.2020.