1. Vainot käynnistyvät

Uuden neuvostovallan yksi keskeinen tunnuspiirre bolševikkien valtaannoususta lähtien oli valtioterrori. Poliittiset vainot Neuvostoliitossa alkoivat vähitellen kiihtyä 1920-luvun loppupuolella Josif Stalinin vakiinnuttaessa valtaansa.

Vainokoneiston synty

Vuoden 1917 Venäjän vallankumousten ja pian niiden jälkeen Venäjällä syttyneen sisällissodan aikana bolševikit pyrkivät väkivallalla ja terrorilla vakiinnuttamaan asemansa. Neuvostoliiton ensimmäinen johtaja ja pääideologi Vladimir Lenin perusti jo vuonna 1917 Neuvosto-Venäjän salaisen poliisin Tšekan ”vastavallankumouksellisten sabotöörien” eli poliittisen opposition hävittämistarkoituksessa. Pian alkunsa sai Neuvostoliiton vankileirijärjestelmä. Venäjän sisällissodan aikana kesällä 1918 osa vankiloista siirrettiin Tšekan alaisuuteen ja tuolloin alettiin myös luomaan uudenlaisia pidätyskeskuksia, joita virallisesti kutsuttiin keskitysleireiksi.

Leninin kuoltua vuonna 1924, Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen ensimmäiseksi puoluesihteeriksi nousi valtakamppailun jälkeen Josif Stalin. Vähitellen Stalin onnistui kukistamaan poliittiset kilpailijansa ja toisinajattelijat. 1930-luvulle tultaessa hän oli käytännössä jo yksinvaltiaan asemassa. Lähes kolme vuosikymmentä kestäneellä valtakaudellaan, eli vuosina 1924–1953, Stalin kiihdytti poliittiset vainot ennennäkemättömään mittakaavaan. Vainojen uhreiksi joutui niin venäläisiä kuin Neuvostoliiton etnisiä vähemmistöjäkin, puolueen ja armeijan eliittiä, intelligentsian edustajia kuin tavallisia työläisiä ja talonpoikiakin. Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu sekä Gulag-järjestelmä muodostivat vainokoneiston kivijalat.

Pakkokollektivisointi ja massakarkotukset

Stalin korvasi 1920-luvulla harjoitetun NEP-talouspolitiikan viisivuotissuunnitelmilla tavoitteenaan teollistaa maatalousvaltainen Neuvostoliitto ennätysvauhtia. Tavoitteiden saavuttamiseksi käytettiin häikäilemättömiä keinoja: yksityisomaisuuden pakko-ottoja sekä massakarkotuksia, mitkä johtivat laajoihin nälänhätiin ja suureen kärsimykseen ympäri maata. Toimenpiteet kohdistuivat erityisen kovaa maatalousväestöön, kuten inkerinsuomalaisiin. Myös Muurmannin alueen asukkaat pakotettiin siirtymään itsenäisestä elinkeinonharjoittamisesta poro- ja kalastuskolhooseihin.

Stalinin aloitteesta ja NKP:n hyväksymänä vuonna 1930 käynnistettiin ohjelma "kulakkien tuhoamiseksi luokkana". Kulakki oli halventava termi, jolla viitattiin varakkaaseen talonpoikaan. Käytännössä kollektivisointitoimenpiteet kohdistuivat kuitenkin kaikkiin talonpoikiin omaisuuden määrästä riippumatta. Omaisuuden pakko-ottojen päämääränä oli maatalouden kollektivisointi: yksityistilojen korvaaminen kolhooseilla ja siirtyminen yhteisomistajuuteen. Lisäksi kulakeiksi leimatut talonpojat oli määrä häätää kotialueiltaan Neuvostoliiton sisäiseen karkotukseen. Virallisesti Neuvostoliitto julisti vähemmistökansallisuuksien tasa-arvoisuutta, mutta juuri etnisyyttä kuitenkin alettiin 1930-luvulla käyttää karkotusperusteena. Toimenpiteiden toteutuksesta vastasi Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu, joka tuolloin tunnettiin lyhenteellä GPU.

Talonpoikaiston vastaisen kampanjan seuraukset olivat katastrofaaliset. Ympäri Neuvostoliittoa kärsittiin nälänhädästä, joka saavutti huippunsa vuosina 1932–1933 ja jonka seurauksena menehtyi arviolta 5–7 miljoonaa henkeä. 1930-luvulla arviolta 45 000 inkerinsuomalaista karkotettiin Leningradin alueelta Siperiaan, Keski-Aasiaan, Muurmannin alueelle sekä muualle Neuvostoliiton kaukaisimpiin osiin saakka. Karkotusten uhreiksi joutui yli kolmasosa koko inkerinsuomalaisesta väestöstä. Väestönsiirtojen tarkoituksena oli hajottaa epäilty vastarinta, vahvistaa NKP:n ja Stalinin valtaa sekä turvata Neuvostoliiton raja-alueita. Etenkin Ukrainassa, jossa järkyttävä nälänhätä koetteli miljoonia kansalaisia, pakkokollektivisointi oli käynnistänyt talonpoikaislevottomuuksia sekä kapinointia, mikä säikäytti neuvostojohdon.

Kohti vainojen kiihtymistä

1930-luvulla tapahtui merkittävä käänne myös Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikassa. Kansallisista tasavalloista ja alueista koostuvan monikansallisen valtion sijaan ruvettiin luomaan yhtenäistä neuvostoidentiteettiä. Tämän paikallisen nationalismin vastaisen kampanjan myötä myös Neuvosto-Karjalan tilanne muuttui merkittävästi. Vuosina 1932–1933 käynnistettiin sarja hyökkäyksiä Karjalan kansallisuuspolitiikkaa kohtaan. Niihin kuuluivat muun muassa syytökset lavastetusta "Suomen pääesikunnan salaliitosta", kolhoosien ja raja-alueiden puhdistukset alkuvuodesta 1933. Lisäksi Karjalan puoluejohtaja Kustaa Roviota arvosteltiin siitä, että Karjala ei ollut täyttänyt Moskovan määräämiä metsätyötavoitteita kansallisuuspolitiikan virheistä ja kulakkien toiminnasta johtuen. Muutokset suhtautumisessa kuvastavat Neuvostoliiton turvallisuusviranomaisten epäluulojen heräämistä suomalaisia ja SKP:n toimintaa kohtaan. Tämän seurauksena suomalaiset saivat vakoilusyytteitä, puoluejäseniä erotettiin ja myös puna-armeijassa palvelevat suomalaiset joutuivat epäilyksenalaisiksi. Vielä 1930-luvun alussa suomalaisten hallitseva rooli Karjalan puoluekoneistossa kuitenkin säilyi, toisin kuin muualla Neuvostoliitossa, jossa puoluepuhdistuksissa venäläisten suhteellista osuutta puoluejäsenistössä kasvatettiin.

Vuonna 1934 tilanne jälleen muuttui ja vainot alkoivat kiihtyä. Ratkaiseva tapahtuma oli Sergei Kirovin murha. Kirov oli poliitikko, bolševikkivallankumouksellinen ja Stalinin läheinen ystävä, joka toimi NKP:n Leningradin alueen johtajana ja Politbyroon jäsenenä. Stalin käytti tukijansa kuolemaa häikäilemättömästi tekosyynä aloittaa laajat puoluepuhdistukset ja poliittisten kilpailijoidensa eliminointi. Kirovin murhaa ja Stalinin sen jälkeen aloittamia toimenpiteitä on usein pidetty askeleena kohti vuosien 1937–1938 suurta terroria sekä Stalinin yksinvaltijaan aseman sinetöitymistä.

Paluupyrkimyksiä

Pettymykset elinolosuhteisiin ja kiristyvä politiikka ulkomaalaisia ja Neuvostoliiton etnisiä vähemmistöjä kohtaan johtivat siihen, että moni etenkin vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Neuvostoliittoon lähtenyt pyrki takaisin Suomeen. Jo vuosina 1918–1923 tuhansia Suomen sisällissodan jälkeen Neuvostoliittoon lähteneistä punasuomalaisista palasi ja 1930-luvulla monet loikkarit kirjoittivat viranomaisille pyyntöjä saada palautus Suomeen. Karjalan metsätyömailla tai vankileireillä työskennelleet pyrkivät myös itsenäisesti tai perhekunnittain pakenemaan rajan yli. Auvo Kostiaisen arvion mukaan vuosina 1930–1935 noin 2000 loikkaria palasi laillisesti tai laittomasti Neuvostoliitosta Suomeen. Pakoyrityksissä oli kuitenkin riskinsä, sillä epäonnistuneet karkurit karkotettiin yleensä kolmeksi vuodeksi Siperiaan.

Vaikka lähtöhaluja olisi ollutkin, paluumahdollisuudet olivat heikot etenkin heillä, jotka olivat saaneet työmääräyksen tai karkotuskäskyn kauas Suomen rajoilta. Lisäksi monilta oli takavarikoitu passit ja harvoilla oli ylimääräistä rahaa, jonka turvin paluumatka olisi voitu laillisesti toteuttaa. Osalla kenties myös eli aito toive siitä, että tilanne vielä kohenee. Virallisen neuvostopropagandan mukaan oltiin edelleen matkalla kohti valoisaa tulevaisuutta, millä myös väkivaltaiset ja rajut toimenpiteet oikeutettiin.