3. Elämää Neuvosto-Karjalassa

Etenkin vuodesta 1920 lähtien Suomen sisällissodan punapakolaisia siirtyi asumaan Suomen rajan lähistölle Karjalaan Neuvosto-Venäjän puolelle. Heidän johdollaan Karjalasta alettiin rakentaa autonomista tasavaltaa, jossa suomalaisilla oli merkittävä asema.

Suomalaisjohtoinen Neuvosto-Karjala

Monilla suomalaisilla punapakolaisilla oli kotimaastaan kokemusta sosialistisesta puolue- ja ammattiyhdistystoiminnasta. Tämä suhteellisen koulutettu ja poliittisesti aktiivinen, pieni suomalainen siirtolaisvähemmistö otti bolševikkien tuella Karjalassa johdon alueen itsehallinnon rakentamisessa. Alueen pääväestöä edustivat kuitenkin venäläiset ja karjalaiset. Venäläisiä oli ennen ensimmäistä maailmansotaa Karjalassa noin puolet väestöstä ja karjalaisia 40–45 prosenttia, suomalaisten muodostaessa vain yhden prosentin osuuden.

Neuvosto-Venäjälle itsekin punapakolaisena tulleen, SDP:n entisen kansanedustajan Edvard Gyllingin aloitteesta vuonna 1920 muodostettiin Karjalan työkansan kommuuni. Gyllingin visioissa kommuuni olisi taloudellinen kokonaisuus ja muusta Neuvosto-Venäjästä erillinen kansallinen autonomia. Keskeinen perustelu punasuomalaisten johtavalle asemalle sekä Karjalan autonomialle oli se, että punaisen Karjalan oli määrä toimia tukikohtana, josta käsin vallankumous levitettäisiin myös Suomeen ja muihin pohjoismaihin. Vuonna 1923 työkansan kommuuni muutettiin Karjalan Autonomiseksi Sosialistiseksi Neuvostotasavallaksi (KASNT). Muutos oli seurausta pyrkimyksestä entisestään vahvistaa Karjalan itsehallinnollista asemaa suhteessa Venäjän Sosialistiseen Federatiiviseen Neuvostotasavaltaan.

Hallinnon lisäksi myös koulutusta ja kulttuuria suomalaistettiin. Karjalassa alettiin julkaista ja painaa runsaasti sanoma- ja aikakauslehtiä sekä kirjoja suomeksi. Lisäksi alueella toimi suomenkielisiä kouluja, seurantaloja ja teattereita. Vuoteen 1938 asti suomi oli Karjalan ASNT:n toinen virallinen kieli venäjän ohella. Suomi määriteltiin myös karjalaisten ja vepsäläisten ainoaksi oikeaksi kirjakieleksi. Työvoimapoliittisissa päätöksissäkin kansallisuuskysymys laitettiin etusijalle. Tämä ilmeni muun muassa siinä, että 1930-luvun alussa Neuvosto-Karjalaan pyrittiin värväämään amerikansuomalaisia työntekijöitä toteuttamaan viisivuotissuunnitelman tavoitteita.

Ensivaikutelmia työläisten paratiisista

Oloja Neuvosto-Karjalassa ylistettiin Neuvostoliiton virallisessa propagandassa ja myös useissa suomalaisten omaisilleen lähettämissä kirjeissä. Karjala oli Venäjän vallankumouksen ja sisällissodan jälkeen kuitenkin köyhää seutua. Teollistuminen alueella käynnistyi vähitellen 1920-luvulla. Taloutta säänneltiin ensin NEP-politiikalla ja vuodesta 1928 alkaen viisivuotissuunnitelmilla. Kollektivisointi, eli yksityisomaisuuden siirtäminen yhteisomistukseen, ja suunnitelmatalous johtivat kuitenkin pulaan elintarvikkeista sekä arkielämässä tarpeellisista tavaroista. Näitä tuotteita aiemmin tuottaneiden itsellisten talonpoikien ja yksityisyrittäjien – esimerkiksi suutareiden ja muiden käsityöläisten – toiminta oli päättynyt kollektivisoinnin seurauksena.

Monille siirtolaisille olot Neuvosto-Karjalassa tulivatkin järkytyksenä. Kuten tutkija Irina Takala on todennut, ensireaktio neuvostotodellisuuteen, joka mainitaan useimmissa haastatteluissa ja muistelmissa, oli "kulttuurisokki, pettymys ja rajaton hämmästely". Siirtolaiset asuivat usein ahtaasti tilapäisiksi rakennetuissa parakeissa, muonitus oli kehnoa, ruoan lisäksi muistakin arkielämässä tarpeellisista hyödykkeistä oli pulaa ja yleisen siisteyden sekä hygienian taso tulivat monille järkytyksenä. Kuten perheineen Yhdysvalloista Neuvosto-Karjalaan 1930-luvun alussa muuttanut Mirjam Nousiainen muistelee vallinnutta tavarapulaa:

”Semmoset kurjat oli olot Amerikan jälkeen. Minä muistan kun me tultiin Petroskoihin […] niin vot siinä nurkalla oli sellainen joku tavarakauppa niin siellä näyteikkunoilla oli virsut, rautasia nauloja ja suolaa. Muuta tavaraa ei ollut myytävänä. 1934 vuonna.”

Myös eräs toinen Yhdysvalloista Karjalaan lapsena perheensä kanssa muuttanut haastateltava muistelee lapsuuden vaikutelmiaan Petroskoista, josta hänen kokemuksensa mukaan puuttui virikkeitä ja tekemistä:

"Ei siellä oikeestaan ollut mitään niinkun entertainmenttia, se oli hyvin tylsää se eläminen siellä. Ei siellä ollu mitään semmoista, että olis voinu [jonnekin] mennä. Että se oli semmoista yksinkertaista.”

Toisaalta elinoloissa oli merkittäviä eroja siirtolaisten asemasta riippuen. Amerikansuomalaisilla oli yleensä suhteellisesti paremmat olot kuin paikallisella väestöllä ja muilla siirtolaisilla. He saattoivat dollareilla ostaa ruokaa ja muita hyödykkeitä ulkomaalaisille tarkoitetuista kaupoista, Insnabista ja Torgsinista, mitä myös Nousiainen haastattelussaan muisteli. Lisäksi ulkomaisille asiantuntijatyöntekijöille oli asetettu suuremmat ruokanormit.

Laittomasti Neuvostoliittoon tulleiden kohtalo oli karumpi. Rajanylityksestä kiinni jääneet joutuivat ensin tutkintavankeuteen, jonka kesto saattoi vaihdella muutamasta viikosta jopa puoleen vuoteen. Tutkinnan aikana neuvostoviranomaiset pyrkivät selvittämään maahantulon motiivit ja sen oliko tulijoiden joukossa vakoojia. Tutkintavankeudesta vapautumisen jälkeen laittomia rajanylittäjiä odotti kolmen vuoden pakkotyömääräys. Moni lähetettiin aluksi Uralin ja Siperian teollisuuskeskuksiin, mutta myöhemmin loikkareitakin sijoitettiin enenevässä määrin töihin Neuvosto-Karjalan metsätyömaille. Loikkarit olivat GPU:n jatkuvan valvonnan alaisia eikä heillä ollut mahdollisuuksia jättää työpaikkaansa tai määrättyä asuinpaikkakuntaa itsenäisesti.

Neuvostoliiton työmailla

Neuvosto-Karjalassa metsätalous oli merkittävin suomalaisten työllistäjä. Edvard Gyllingin visioissa juuri metsätaloudella ja puutavaralla oli määrä olla keskeinen rooli alueen talouden kehittämisessä ja modernisoinnissa. Etenkin amerikansuomalaisia oli värvätty metsätöihin ja heistä yli 60 prosenttia työskentelikin alalla. Esimerkiksi Matroosan, Vilgan ja Lososiinan suurilla metsätyömailla oli töissä lähes yksinomaan suomalaisia.

Metsäteollisuuden ohella suomalaisia työskenteli muun muassa Karjalan rakennustyömailla, tehtaissa sekä maataloudessa. Siinä missä ulkomaiset asiantuntijat, kuten amerikansuomalaiset, oli rekrytoitu nimenomaan erikoistaitojensa vuoksi ja heidät sijoitettiin osaamista vastaaviin työtehtäviin, suomalaiset loikkarit päätyivät usein sekatyöläisiksi tehtäviin, joissa ei tarvittu erityistä ammattitaitoa. Työ oli usein fyysisesti raskasta ja työvälineet alkeellisia. Niin kutsutut iskurityöläiset eli työntekijät, jotka saavuttivat ja ylittivät annetut työkiintiöt, muodostivat etuoikeutetun luokan Neuvostoliitossa ansaiten esimerkiksi isompia ruokanormeja. 

Vapaa-ajalla suomalaiset osallistuivat muun muassa poliittisen toimintaan ja sosialistisen tietoisuuden kasvattamiseen, mikä kuului ihanneyhteiskunnan rakentamiseen. Työpaikkojen yhteydessä toimi niin kutsuttuja punanurkkia, jotka olivat kommunistisen koulutuksen ja agitaation keskuksia. Toisaalta vapaa-ajanviettoon kuului myös urheilua, tansseja ja esimerkiksi teatteritoimintaa.

Klikkaamalla kuvia pääset lukemaan niistä lisätietoja: