1980- ja 1990 -luvuilla Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun arkistot avautuivat ja Stalinin vainojen uhrien vaiheita alettiin ensimmäisiä kertoja laajamittaisesti selvittää. Tuolloin poliittisten vainojen todelliset taustat sekä joukkoteloitusten mittakaava alkoivat vähitellen paljastua.
Rehabilitoinnit jatkuvat
Neuvostoliiton kommunistisen puolueen uudistusmielinen pääsihteeri Mihail Gorbatšov käynnisti 1980-luvun jälkipuolella sarjan poliittisia uudistuksia, jotka tunnettiin nimillä glasnost (avoimuus) ja perestroika (uudelleenrakentaminen). Niiden pyrkimyksenä oli vaikuttaa kokonaisvaltaisesti maan taloudelliseen ja poliittiseen elämään. Osana reformeja sananvapaus kasvoi merkittävästi, kun Neuvostoliiton lehdistövapautta lisättiin ja sensuuria höllennettiin.
Esille nousi jälleen kysymys Neuvostoliiton historian tulkinnasta ja poliittisten vainojen tunnustamisesta. Vastauksena neuvostolehdistössä käytyyn keskusteluun Gorbatšov peräänkuulutti vuonna 1987 pitämässään puheessa sitä, että Neuvostoliiton historian "tyhjät sivut" tulisi täyttää. Tämän myötä lehdistö ja muu media alkoi yhä enenevässä määrin julkaista tietoja ja uusia paljastuksia vainoihin liittyen. Lisäksi ilmestyi aiemmin sensuroitua kirjallisuutta, joka kuvasi kokemuksia vainoista ja vankileireiltä. Osana tätä laajempaa kehitystä myös suomalaisten vaiheita Stalinin vainoissa alettiin käsitellä Neuvostoliiton suomenkielisessä lehdistössä.
Siinä missä 1950-luvulla rehabilitointi, eli vainojen uhrien maineenpalauttaminen, oli keskittynyt etenkin Neuvostoliiton nomenklatuuraan ja NKP:n jäseniin, vuosina 1988–1989 säädettiin asetukset, jotka kiihdyttivät tavallisten kansalaisten rehabilitointeja. Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu KGB:n paikallisosastot sekä prokuraattorinvirastot määrättiin ottamaan uudelleen käsittelyyn tuomiot 1930-luvun alusta alkaen 1950-luvun puoleenväliin saakka. Tämä koski kaikkia tapauksia riippumatta siitä, oliko tuomiosta valitettu vai ei.
Petroskoi 4.06.90
Erkki, hoi!
Terve!
Olen saanut sinun kirjeesi
ja nyt yritän vastata niihin.
Minä en voinut vastata en-
nen kuin halusin saada tie-
tää, mitä Memorialissa sa-
novat sinun anketista. He
ottivat sen vastaan ja pyysi-
vät lausumaan sinulle, Kiitos.
He keräävät näitä anketteja
ja muiden mukaan yrittävät
saada tietää, ketä olivat
ne henkilöt, jotka joutuivat
"Isämme" uhriksi? Jos heil-
le tulee tarvis vielä lisätie-
toja niin kirjoitan siitä sinulle.
Viljo Ahvosen kirje tuttavalleen Erkki Laatuselle. Kirjeessään Ahvonen kertoo toimittaneensa Erkin "anketin" eli lomakkeen Memorial-kansalaisjärjestölle. Vuonna 1989 perustettu Memorial alkoi tallentaa vainouhrien tietoja sekä kokemuksia, ja tekemään selvitystyötä Neuvostoliiton poliittisista vainoista. Muiden kuulumisten lisäksi Ahvonen kuvaa kirjeessään myös tuolloin Neuvostoliitossa yleisesti vallinnutta taloudellista kriisiä, joka tavalliselle kansalaiselle näkyi muun muassa ruoan hinnan kalleutena. Ahvonen kirjoittaa: "En tiedä milloin asia paranee, mutta siitä olen varma, että ei ainakaan lähivuosina. Meiltä [Karjalasta] matkustavat nyt Suomeen, etenkin inkerinmaalaiset, etsimään parempaa elämää." Juuri Neuvostoliiton talouden kriisi oli yksi keskeinen syy siihen, miksi jo seuraavana vuonna Neuvostoliitto romahti. SKS KRA, Laatunen-suvun arkisto. CC BY 4.0
Neuvostoliiton hajoaminen
Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991, mutta herännyt kiinnostus poliittisten vainojen tunnustamiseen ja hyvittämiseen ei hellittänyt. Venäjän Federaatiossa jatkettiin rehabilitointia, jota säädettiin usein eri asetuksin. Kesäkuussa 1993 Venäjän Federaation Korkein neuvosto antoi asetuksen "Venäjänsuomalaisten rehabilitaatiosta", joka perustui aiemmin säädettyyn lakiin "Vainottujen kansojen rehabilitaatiosta". Asetuksen tarkoituksena oli historiallisen oikeudenmukaisuuden palauttaminen rankaisutoimenpiteiden kohteina olleiden venäjänsuomalaisten suhteen. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että asetuksessa säädettiin muun muassa syrjivien lakien kumoamisesta, taattiin poliittiset vapaudet, tuettiin historiallisen asuinseutujen asuttamista sekä esitettiin toimenpiteitä kansallisen kulttuurin elvyttämiselle.
Suomalaisyhteisön ja vainouhrien omaisten suhtautuminen rehabilitointiin jatkui ristiriitaisena. Inkerinsuomalaisen yhteisön sisällä asetus herätti tyytymättömyyttä siitä, että asetuksessa viitattiin yleisesti Venäjän suomalaisiin eikä tunnustettu inkerinsuomalaisia omana ryhmänään. Lisäksi rehabilitoinnilla oli edelleen monille lähinnä symbolista merkitystä – jos sitäkään. Kuten tutkija Minna-Liisa Salonsaari on todennut, Venäjän federaation korkein neuvosto rehabilitoi Venäjän suomalaiset, "mutta yhteisön ja yksilön kärsimyshistoriaa ja muistia rehabilitointi ei pyyhi pois".
Hiljaisuus murtuu
1990-luvulla yhä useampi uskalsi jakaa kokemuksiaan lähipiirilleen. Kokemukset karkotuksista ja terrorista olivat yleisiä, mutta vielä Neuvostoliiton aikana monilla eli pelko siitä, voiko puhuminen aiheuttaa itselle tai lähiomaisille haittaa. Selviytyjien kokemukset poliittisista vainoista säilyivät kuitenkin perheissä muistitietona. Eräs haastateltava muistelee nuoruuttaan Neuvostoliiton romahtamisen aikana ja sitä, miten hänen isoäitinsä alkoi kertoa omista karkotuskokemuksistaan, joista oli aiemmin vaiennut:
Alettiin puhua näistä Stalinin vainoista, monet tv-ohjelmatkin ihan avoimesti puivat näitä hirmutekoja, haastateltiin ihmisiä, ja yhteiskunta avautui siellä [Venäjällä] sisältäpäin. Sitten samassa yhteydessä minullekin oma mummoni kertoo faktoja, sellaisia asioita mitä hänen elämässä on tapahtunut. [...] Nämä asiat mitä kuulin vaikka televisio-ohjelmista, joissa ihmiset kertoivat näistä hirmuajoista ja mulla tuli tavallaan vahvistuksena vielä omalta mummoltakin, että kyllä, näinhän se on ollut ihan oikeasti. [...] Se oli semmoista avautumisen aikaa. Elämä kyllä mullistui täydellisesti silloin. Itsekin olin pioneerina koulussa ja luulin eläväni maailman onnellisimmassa maassa. Ja sitten kaikki romahtikin ja paljastuikin tällaisia kauheita asioita ihan lähisuvusta ja lähikylältä. Tästä ihan koko valtiosta, minkä uskottiin olevan maailman paras.
Toisaalta monille vainojen uhrien omaisille oli usein edelleen epäselvää mitä heidän läheisilleen oli todella tapahtunut. Aiemmin suljettuna olleiden arkistojen auetessa moni pyrki saamaan lisätietoja sukulaisistaan. Memorial-kansalaisjärjestö oli merkittävässä roolissa kerätessään ja kootessaan tietoja vainojen uhreista yleisesti saataville. Lisäksi Memorialissakin toiminut historioitsija Juri Dmitrijev teki Karjalassa uraauurtavaa työtä maastokartoitusten parissa. 1990-luvun lopussa Dmitrijev tunnisti Karjalassa Sandarmohin ja Krasnyi Borin joukkoteloituspaikat, missä tuhansia suomalaisia teloitettiin suuren terrorin aikana muiden uhrien lisäksi. 1980–1990-luvuilta lähtien suomalaisten vaiheita Neuvostoliitossa ja Stalinin vainoissa alettiin laajemminkin tutkia. Muun muassa Auvo Kostiainen, Eila Lahti-Argutina, Jukka Rislakki sekä Irina Takala tekivät uraauurtavaa tutkimustyötä aiheen parissa. Huolimatta rehabilitoinneista ja ainakin näennäisestä valtiollisesta tunnustuksesta vastuu Stalinin vainoihin liittyvästä selvitystyöstä jäi pitkälti omaisten, vapaaehtoisvoimin toimivien yhdistysten sekä yksittäisten tutkijoiden harteille.
Klikkaamalla kuvia pääset lukemaan niistä lisätietoja:
Lähteet
Mmäenpää. 20.5.1993. "Venäjän suomalaisten oikeudet aiotaan palauttaa. Venäjän federaatiolta päätös ehkä syksyllä." Helsingin Sanomat.
Salonsaari, Minna-Liisa. 2018. Inkerinsuomalaisten paluumuutto kerrottuna paluumuuttona ja kulttuuriperintöprosessina. Väitöskirja, Turun yliopisto.
Sihvo, Jouko (toim.), Kuivanen, Lilja-Emilia (suomentaja). 2007. Inkerinsuomalaisten kohtalo : suomalaisten salattu kansanmurha Venäjällä ja sen seuraamukset vuosina 1930–2002. L.A. Gildin venäjänkielisen Sosiaalisesti vaarallisen kansan kohtalo -teoksen pohjalta. Helsinki: Inkeriläisten sivistyssäätiö.
Smith, Kathleen E. 2009. Remembering Stalin's Victims. Popular Memory and the End of the USSR. Ithaca, N.Y.: Cornell University Press.
SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. SKSÄ 2021:5.
Osion pääkuva: Neuvosto-Karjala -lehti 6.9.1989. SKS KRA, Laatunen-suvun arkisto. CC BY 4.0