3. Vankileirien saaristo

Laajalle levittäytyneet vankileirit ja pakkotyöjärjestelmä olivat keskeinen osa Stalinin ajan poliittisia vainoja. Arvioiden mukaan vuosien 1930–1952 välillä noin 20 miljoonaa ihmistä tuomittiin työleireille, rangaistussiirtoloihin tai vankiloihin. Lisäksi 6 miljoonaa ihmistä määrättiin niin kutsuttuun hallinnolliseen karkotukseen eli pakkomuuttoon Neuvostoliiton syrjäseuduille. 

Gulagin synty

Neuvostoliiton vankileirijärjestelmän alkuna on usein pidetty sitä, kun Solovetskin luostarisaari Vienanmerellä muutettiin maan ensimmäiseksi pakkotyöleiriksi vuonna 1923. Juuri Solovetskin leiritodellisuutta käsittelee myös varhaisin kuvaus suomalaisten kokemasta pakkotyöstä Neuvostoliitossa, suomenruotsalaisen liikemiehen Boris Cederholmin muistelmateos Punainen painajainen (1929). Myös suomalaisessa lehdistössä kirjoitettiin Solovetskista Suomeen karanneiden vankien kertomista kokemuksista. Muun muassa Helsingin Sanomat uutisoi aiheesta 8.1.1929 julkaistussa artikkelissaan otsikolla "Ennen kuolo kuin neuvostohelvetti". 

Alkujaan Neuvostoliiton vankileirejä perustettiin poliittisten toisinajattelijoiden ja rikollisten eristämiseksi sekä uudelleenkouluttamiseksi kunnollisiksi neuvostokansalaisiksi. Leirejä kutsuttiinkin kuvaavasti ojennustyöleireiksi. Niiden olemassaoloa perusteltiin sillä, että pian niille ei olisi enää tarvetta, kun kommunismi olisi saavutettu ja sen myötä rikollisuus hävitetty. 1930-luvun puoleenväliin tultaessa keskustelua leirien lakkauttamisesta ei julkisuudessa enää kuitenkaan käyty ja vankileirien saaristo nielikin jatkuvasti yhä enemmän neuvostokansalaisia.

Termi Gulag, alunperin lyhenne venäjänkielen sanoista Glavnoje upravlenije lagerei eli leirien päähallinto, vakiintui vähitellen tarkoittamaan Neuvostoliiton leiri- ja pakkotyöjärjestelmää koko laajuudessaan. Sitä on käytetty yleisnimikkeenä viittaamaan pakkotyöleirien lisäksi vankiloihin, kauttakulkuleireihin ja karkotettujen siirtoloihin. Esimerkiksi suurin osa inkerinsuomalaisista ei saanut vankileirituomioita vaan he joutuivat hallinnollisella päätöksellä eli ilman tuomiota pakkosiirretyiksi niin kutsuttuihin erikoissiirtoloihin. Myös suomalaiset loikkarit, jotka saivat kolmen vuoden pakkotyömääräyksen, mutta eivät yleensä joutuneet varsinaisesti leirille, olivat osa samaa Gulag-järjestelmää. Karkotetut ja pakkotyöhön tuomitut eivät saaneet valita työ- tai asuinpaikkaansa vaan olivat riippuvaisia Neuvostoliiton turvallisuuspalvelusta, joka valvoi ja toimeenpani vankeusrangaistuksia, leirituomioita ja karkotuksia. 

Elämää vyöhykkeellä

Gulag-verkosto laajeni vähitellen 1930-luvulla yhä kauemmas Venäjän pohjoisosiin sekä itään Siperiaan saakka. Vankityövoiman avulla neuvostovaltio pyrki asuttamaan harvaanasuttuja seutuja arvokkaiden luonnonvarojen paremman hyödyntämisen toivossa. Vankien määrän kasvaessa leireillä katsottiin myös olevan merkittävä tuotannollinen tehtävä ja vankityövoimalla toteutettiin muun muassa mittavia rakennushankkeita. Leirit eivät kuitenkaan missään vaiheessa olleet taloudellisesti kannattavia vaan valtava menoerä neuvostotaloudelle, puhumattakaan niiden mittaamattomasta inhimillisestä hinnasta.

Elin- ja työolot Neuvostoliiton pohjoisessa olivat usein sietämättömät. Kuumuus ja kuivuus puolestaan koettelivat muutenkin heikoissa oloissa eläviä vankeja eteläisillä, kuten nykyisen Kazakstanin alueella sijainneilla, leireillä. Raskaan ruumiillisen pakkotyön, kelvottoman ja vähäisen muonituksen, leireillä leviävien tautien ja väkivallan seurauksena noin 2,8 miljoonaa henkeä menehtyi Neuvostoliiton Gulag-leireillä ja erikoissiirtoloissa vuosina 1929–1953.

Neuvostoslangissa leireihin viitattiin vyöhykkeenä (ven. zona). Raja leirivyöhykkeen ja sen ulkopuolisten alueiden olosuhteiden välillä oli kuitenkin toisinaan häilyvä. Erityisesti sota-aikana elinolosuhteet leireillä ja niiden ulkopuolella esimerkiksi erikoissiirtoloihin karkotetuilla saattoivat olla yhtä heikot. Häilyvyys käy ilmi myös siinä miten tutkija Nanci Adlerin mukaan monet leireiltä vapautuneet ovat viitanneet neuvostoyhteiskuntaan "isona vyöhykkeenä" (ven. bolshaja zona) ja leireihin "pienenä vyöhykkeenä" (ven. malaja zona). Jako kuvastaa myös sitä, että leireiltä vapautuminen ja takaisin ympäröivään yhteiskuntaan sopeutuminen ei ollut kivuton prosessi. Elämä leirien ulkopuolella ei ollut vapaata vaan nähdystä ja koetusta oli vaiettava. Lisäksi pelko uudelleenvangitsemisesta seurasi monia pitkään.

Suomalaisten Gulag

Tuhansia suomalaisia joutui Neuvostoliiton vankileireille. Vuodelta 1940 peräisin olevien neuvostoviranomaisten lukujen mukaan 2750 suomalaista olisi tuolloin ollut leireillä. Todellinen leirillä olijoiden määrä on luultavasti ilmoitettua suurempi. On myös huomattava, että leirijärjestelmä jatkoi kasvuaan sekä laajenemistaan vielä pitkään vuoden 1940 jälkeen. Lisäksi kyseinen luku ei sisällä inkerinsuomalaisia.

Neuvostoliitto liittyi toiseen maailmansotaan vuonna 1941, joka loi uuden syyn hallinnollisiin karkotuksiin. Piiritetystä Leningradista karkotettiin saksalaisten ohella yli 28 000 suomalaista Siperiaan. Operaatiosta puhuttiin evakuointina, mutta neuvostojohdon tarkoituksena ei ollut pelastaa henkiä vaan estää evakuoitavien kansanvihollisten siirtyminen vihollisen puolelle. Muurmannin alue oli puhdistettu suomalaisväestöstä käytännössä kokonaan jo vuotta aiemmin, vuonna 1940. Toisen maailmansodan aikana vihollisuuskansallisuuksista myös mobilisoitiin niin sanottu työarmeija (ven. trudarmija). Suomalaisiakin oli aiemmin palvellut puna-armeijan palveluksessa, mutta vuodesta 1941 lähtien palvelusikäiset suomalaiset, amerikansuomalaiset ja inkeriläiset miehet siirrettiin työarmeijaan. Suurin osa heistä päätyi Uralin alueelle Tšeljabinskiin. Käytännössä työarmeija oli sota-ajan pakkotyöleiri. Olot olivat leirillä heikot ja kuri kova, minkä seurauksena satoja suomalaisia ja inkeriläisiä menehtyi.

Laajimmillaan vankileiriverkosto oli Stalinin kuoleman aikaan 1950-luvun alussa, jolloin leireillä oli virallisten lukujen mukaan noin 2,5 miljoonaa henkeä. Kuten kuva Vilho Saarisesta Nadvoitsan leirillä vuonna 1954 tai Erkki Laatusesta STEPLAG-leirillä vuonna 1955 osoittavat, vielä Stalinin kuolemakaan ei merkinnyt vankien vapauttamista ja järjestelmän lakkauttamista. Vähitellen 1950-luvun jälkipuolella vankien määrä ja vankileirien saariston laajuus supistui murto-osaan entisestä. Toimittaja ja kirjailija Anne Applebaumin mukaan Gulag lakkasi varsinaisesti olemasta vasta vuonna 1986. Tuolloin Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšov myönsi yleisen anteeksiannon kaikille poliittisille vangeille, joita Neuvostoliitossa oli vielä viimeisinä vuosinakin.

Klikkaamalla kuvia pääset lukemaan niistä lisätietoja: