2. Vallankumouksen jälkeinen muuttoliike

Vuoden 1917 Venäjän vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen myötä tuhansia Venäjällä asuneita suomalaisia palasi Suomeen. Suomen sisällissota vuonna 1918 ja sen jälkeiset vuosikymmenet synnyttivät puolestaan uudenlaista muuttoliikettä Suomesta Neuvosto-Venäjälle.

Sisällissodan pakolaiset

Suomen sisällissodan ja punaisten tappion myötä vasta perustetulle Neuvosto-Venäjälle lähti arviolta 10 000 suomalaista poliittista pakolaista. Lähdön taustalla vaikutti ennen kaikkea pelko valkoisten kostotoimista. Moni lähtijä oli itse ollut valkoisten vankileireillä ja tuhansien läheisiä oli teloitettu sodan aikana. Punapakolaisista tuhansia palasi Suomeen vuonna 1920 solmitun Tarton rauhan jälkeen.

Suurin osa punasuomalaisista kuitenkin jäi Neuvosto-Venäjälle. Monilla jäämiseen vaikutti pelko siitä, että Suomeen palaaminen tarkoittaisi tuomiota maanpetturina ja joutumista takaisin vankilaan. Toisaalta Suomen Kommunistinen Puolue perustettiin maanalaisesti Moskovassa 1918 ja Karjalan aluetta lähdettiin kehittämään suomalaisjohtoisesti 1920-luvun alussa. Kehitys Neuvosto-Venäjällä näytti lupaavan hyvää suomalaisten työläisten kannalta.

Neuvostopropaganda, lama ja äärioikeiston nousu vauhdittavat muuttoliikettä

Suomalaisten muuttoliike Neuvostoliittoon kiihtyi 1930-luvun alussa. Vuonna 1929 Yhdysvalloista oli alkanut suuri lama, joka johti kansainvälisesti laajaan työttömyyteen. Samaan aikaan muun muassa suomenkieliset radiolähetykset välittivät Neuvostoliiton virallista propagandaa, jonka mukaan maa oli työläisten paratiisi eikä pulaa toimeentulosta ja ruoasta ollut. Kuten historiantutkija Auvo Kostiainen on kirjoittanut, Neuvostoliitosta Suomeen tulleiden kirjeiden, lehdistön ja radiolähetysten sanoma oli niin lupaava, että ne yhdessä saivat aikaan monien lähtöpäätöksen. Ei kuitenkaan ole näyttöä siitä, että Neuvostoliitto olisi kehottanut laittomaan maahanmuuttoon. Lisäksi SKP pyrki jopa aktiivisesti ehkäisemään suomalaisten Neuvostoliittoon lähtöä, sillä puolueen pyrkimyksenä oli levittää vallankumous myös Suomeen.

1930-luvulla Suomesta lähti omatoimisesti ja useimmiten salateitse Neuvostoliittoon noin 15 000 siirtolaista. Heihin on yleisesti viitattu termillä loikkari, mikä kuvastaa Suomessa vallinnutta asennetta ja suhtautumista lähtijöihin. Suurin osa 1930-luvun siirtolaisista lähti Neuvostoliittoon kuitenkin työttömyyttä pakoon paremman elämän ja tulevaisuuden toivossa. Tavallisesti matka toteutettiin veneellä Suomenlahden kautta kohti Viron ja Neuvostoliiton rannikkoa, tai metsiä pitkin hiihtäen tai vaeltaen maarajan yli. Lähtijät saattoivat maksaa matkasta suuriakin summia salakuljettajille, joille ihmisten välittäminen rajan yli oli tuottoisaa liiketoimintaa. Loikkarien muuttoliike suuntautui pääasiassa rajan lähistölle Neuvosto-Karjalaan.

Pertti Hasanen muistelee, miten ensin hänen isänsä ja myöhemmin muu perhe lähtivät Neuvostoliittoon 1930-luvun alussa. Kuten Hasanen noin 1980–1990-lukujen taitteessa äänitetyssä haastattelussaan kertoo, Suomessa isä olisi kommunistisesta toiminnastaan johtuen "saanut Tammisaarta" eli joutunut Tammisaaren pakkotyölaitokseen. Myös perheen äidin työn saanti vaikeutui vasemmistolaisuudesta johtuen. Sen vuoksi perhe koki paremmaksi vaihtoehdoksi lähteä etsimään parempaa elämää Neuvostoliitosta:

Kuten Hasasenkin haastattelusta käy ilmi, aattellisen vakaumuksen, propagandan ja taloudellisen ahdingon lisäksi merkittävä syy Neuvostoliiton siirtolaisuuteen oli Suomessa voimistuva oikeistolaisuus ja poliittinen paine. Kesällä 1930 äärioikeistolainen Lapuan liike kyyditti tai yritti kyydittää Neuvostoliittoon yhteensä yli 250 henkilöä. Käytännössä kyyditys tarkoitti sitä, että uhri siepattiin, yleensä pahoinpideltiin ja kuljettiin väkivalloin itärajalle tai rajan yli. Suurin osa uhreista oli kommunisteina tai vasemmistolaisina pidettyjä henkilöitä. Samana vuonna Lapuan liikkeen vaatimuksesta eduskunnassa myös säädettiin niin kutsutut kommunistilait, joilla pyrittiin estämään kommunistinen toiminta Suomessa. Lapualaisväkivallan seurauksena moni vasemmistolainen näki parhaaksi lähteä Neuvostoliittoon omatoimisesti ennen kuin oli liian myöhä.

Amerikansuomalaisten siirtolaisuus

1930-luvulla käynnistyi myös Yhdysvalloissa ja Kanadassa asuvien amerikansuomalaisten siirtolaisten laajamittainen muuttoliike Neuvostoliittoon. Vuodesta 1932 lähtien Neuvosto-Karjalan Teknillinen Apu -niminen järjestö alkoi aktiivisesti värvätä Amerikasta suomalaisia töihin Neuvosto-Karjalaan. Neuvostoliiton näkökulmasta amerikansuomalaiset siirtolaiset olivat kaivattua ammattitaitoista työvoimaa toteuttamaan kunnianhimoisia viisivuotissuunnitelmia ja kehittämään Neuvosto-Karjalan metsäteollisuutta. Siirtolaisia kannustettiin tuomaan Amerikasta mukanaan työvälineitä, koneita sekä rahaa. Amerikansuomalaisten siirtolaisten keskuudessa työväenaatteella ja sosialismilla oli pitkät perinteet. Venäjän vallankumous oli herättänyt monissa suurta mielenkiintoa. Lisäksi suuri lama heijastui myös amerikansuomalaisten siirtolaisten elämään ja lähtö Neuvosto-Karjalaan näytti takaavan varman toimeentulon. Näiden poliittisten ja taloudellisten syiden johdosta Neuvostoliittoon muutti 1930-luvun alkupuolella Yhdysvalloista ja Kanadasta arviolta 6500 suomalaista. Tähän joukkomuuttoon on usein viitattu "Karjala-kuumeena".

Lähteminen Neuvostoliittoon oli taloudellisesti iso investointi. Kaikki kiinteä omaisuus, mitä ei ollut mahdollista ottaa mukaan, myytiin ja kalliit matkaliput ostettiin näillä rahoilla. Pitkä merimatka kulki yleensä Ruotsin kautta laivalla Leningradiin ja sieltä junalla Neuvosto-Karjalan pääkaupunkiin Petroskoihin, mistä alkoi siirtolaisten uusi elämä nuoressa neuvostovaltiossa.

Klikkaamalla kuvia pääset lukemaan niistä lisätietoja: