1. Siirtolaisuus Venäjälle ennen vallankumousta

Muuttoliikkeellä nyky-Suomen alueelta Venäjälle on vuosisatainen historia. Raja-alueille tyypilliseen tapaan ihmiset ovat liikkuneet suhteellisen paljon ja vapaasti myös Suomen ja Venäjän välillä.

Inkerin historiaa

Laajamittaisinta siirtolaisuus oli  Ruotsin suurvalta-aikana 1600-luvulla, jolloin nykyisen Suomen alue oli osa Ruotsin kuningaskuntaa. Tuolloin Suomenlahden pohjukassa sijaitseva maa-alue, joka nykyään tunnetaan Leningradin alueena, siirtyi Stolbovan rauhan seurauksena Venäjältä Ruotsin kuningaskunnalle. Ruotsi halusi uudisasuttaa valloittamiaan rajaseutuja ja kannusti Karjalan kannaksella sekä Savossa asuneita talonpoikia muuttamaan sinne. Raja-alueelle muutettiin myös muun muassa verojen ja sotapalveluksen välttelyn toivossa. Aluetta kutsuttiin Inkeriksi ja näiden uudisasukkaiden jälkeläisiä, jotka säilyttivät suomen kielen ja luterilaisen uskonnon, kutsutaan inkerinsuomalaisiksi. 1690-luvulla suomalaisia arvioidaan olleen jo noin 70 prosenttia koko alueen väestömäärästä. Käsitys "suomalaisuudesta" nykymerkityksessään vakiintui kuitenkin vasta 1800-luvulla. Useat tutkijat ovatkin osoittaneet, että vielä 1800-luvun puolivälissä Inkerin suomalaiset identifioituivat ennen kaikkea savakoiksi tai äyrämöisiksi sukujensa lähtöpaikkojen mukaan.

Suuren Pohjan sodan seurauksena Inkeri siirtyi jälleen Venäjälle ja vuonna 1703 tsaari Pietari Suuri perusti sen keskelle Pietarin kaupungin. Vuonna 1710 aluetta alettiin kutsua Pietarin kuvernementiksi. Inkerin siirtyessä Venäjän keisarikunnan alaisuuteen koitti myös maaorjuuden aika. Maaorjat eivät omistaneet viljelemäänsä maata eikä heillä ollut vapautta muuttaa toisaalle omasta tahdostaan. Lisäksi talonpojat olivat velvoitettuja maksamaan raskaita veroja sekä suorittamaan päivätyövelvollisuutta. Maaorjuus vallitsi laajassa osassa Venäjää vuoteen 1861 asti. Tämän jälkeen talonpojat vapautuivat ja saivat mahdollisuuden lunastaa itselleen viljelemänsä maat sekä vapauden ylimääräisistä veroista ja työvelvollisuudesta. 1800-luvun loppupuolella suuri osa inkerinsuomalaisista oli omaa maataan viljeleviä itsenäisiä talonpoikia. 1800-luvun lopulla inkerinsuomalaisia arvioidaan väestölaskentojen perusteella olleen jo noin 110 000 henkeä. Pietarin kuvernementissa he muodostivat noin kuuden prosentin vähemmistön. Suurin osa alueen asukkaista oli venäläisiä.

Suomi osana Venäjän keisarikuntaa

Toinen vilkkaan siirtolaisuuden aalto Suomesta Venäjälle käynnistyi vuoden 1809 jälkeen, jolloin Suomi liitettiin autonomiseksi osaksi Venäjän keisarikuntaa. Erityisesti suurten nälkävuosien seurauksena 1860-luvulta alkaen Suomesta lähti siirtolaisia pohjoisen Jäämeren alueelle Muurmannin rannikolle. Muuttamaan kannusti myös se, että vuonna 1868 Venäjän keisari Aleksanteri II allekirjoitti asetuksen, jonka nojalla Muurmannin asukkaat saivat taloudellisia helpotuksia: he saattoivat käyttää verottomasti kruununmetsiä ja viljelysmaita sekä pyytää kalaa ja metsästää. 1890-luvun lopussa väestölaskennan mukaan Arkangelin kuvernementissa, mihin Muurmannin rannikko hallinnollisesti kuului, asui vajaa 1300 suomalaista. Muurmannin radan rakennustyön ja Suomen sisällissodan aiheuttaman pakolaisuuden myötä Muurmannin suomalaisten väkiluku kasvoi 1920-luvulle tultaessa noin 1700 henkilöön.

1800-luvulla kansainvälistyvä ja kasvava Pietari veti puoleensa työn perässä liikkuneita suomalaisia. Vuosina 1826–1917 Pietarin suomalaisessa ja ruotsalaisessa seurakunnassa rekisteröitiin noin 60 000 uutta tulokasta. Uutta työvoimaa eivät sitoneet venäläisiä ja inkerinsuomalaisia talonpoikia koskevat muuttorajoitukset, niin kauan kuin heillä oli Suomen passi. Pietariin muodostui ammattikuntia, joissa suomalaiset olivat vahvasti edustettuina. Heitä työskenteli muun muassa kehrääjinä, kankaankutojina, puuseppinä, nuohoojina, ajureina, kotiapulaisina ja kauppiaina. Lisäksi Venäjän tsaarin armeijan riveissä palveli tuhansia suomalaisia upseereja, joista yksi oli Gustaf Mannerheim. Pietarissa ja Inkerissä kehittyi runsaasti suomenkielistä kulttuuri- sekä sivistystoimintaa: muun muassa suomenkielisiä sanomalehtiä julkaistiin, monenlaista yhdistystoimintaa järjestettiin ja Kolppanan opettajaseminaarilla oli merkittävä vaikutus suomenkieliseen sivistystoimintaan. Lisäksi suomenkielinen seurakuntaelämä oli aktiivista niin Pietarissa kuin inkerinsuomalaisten asuttamilla paikkakunnilla.

Pienempiä suomalaisyhteisöjä asui esimerkiksi Uralilla ja Siperiassa. Siperian siirtolaisuuden historia liittyy erityisesti Suomen ja Venäjän rangaistusjärjestelmään. Rikollisten ja poliittisten toisinajattelijoiden karkotukset Siperiaan olivat 1500-luvulta lähtien tavallisia ja lisääntyivät 1800-luvun alkupuolelta lähtien. Siperiaan päädyttiin kuitenkin myös paremman toimeentulon ja uran perässä. Lisäksi useat suomalaiset tieteentekijät ja stipendiaatit tekivät tutkimusmatkoja ympäri Venäjää, muun muassa Siperiaan sekä Kuolan niemimaalle.

Suomalaisten ja alkuperäisväestön väliset suhteet

Alueet, joille Suomesta 1600-luvulta lähtien muutti väkeä, eivät olleet entuudestaan asuttamattomia. Inkerinä tunnetun alueen alkuperäisväestöä ovat inkerikot sekä vatjalaiset, Kuolan niemimaan alkuperäisväestöä ovat saamelaiset ja Karjalan alkuperäisväestöä karjalaiset. Lisäksi alueilla on ollut vanhaa venäläistä asutusta. Nykyisen Suomen alueelta muuttaneet olivat uudisasukkaita näillä seuduilla, joille he vähitellen vuosisatojen tai -kymmenten saatossa asettuivat. Suomalaiset usein muodostivat tiiviitä yhteisöjä keskenään, mutta ympäristö, jossa he elivät, oli kansainvälinen ja monikielinen. Esimerkiksi Kuolan niemimaalla asui 1800–1900-lukujen taitteessa pääasiassa viiden eri etnisen ryhmän edustajia: suomalaisia, venäläisiä, norjalaisia, karjalaisia ja saamelaisia. Pietarin kasvaessa kansainväliseksi metropoliksi, siellä oli venäläisväestön ja suomalaisvähemmistön lisäksi myös paljon muualta tulleita siirtolaisia, erityisesti saksalaisia. Myöskään suomalaiset eivät olleet yhtenäinen ryhmä. Siirtolaiset tulivat erilaisista taustoista ja yhteiskunnallisista asemista. Heitä oli edustettuna niin talonpoikaistossa, työläisinä kuin koulutuksen saaneina asiantuntijoina ja yhteiskunnan eliitissäkin. Erityisesti Pietarissa oli suomenkielisten siirtolaisten lisäksi myös merkittävä suomenruotsalainen yhteisö.