2. Suuri terrori

Suuri terrori viittaa vuosiin 1937–1938, jolloin Neuvostoliiton Sisäasiain kansankomissariaatti NKVD toteutti Stalinin käskystä laajamittaisen joukkoteloituskampanjan. Puolentoista vuoden aikana arviolta 1,6 miljoonaa ihmistä pidätettiin ja heistä 700 000 teloitettiin. Uhrien joukossa oli eri arvioiden mukaan 8000–25 000 suomalaista.

Kaksi operaatiota

Stalinin kasvava epäluulo ja vainotoimet kohdistuivat alunperin nomenklatuuran ja poliittisen opposition entisiä jäseniä vastaan. Stalinin tukijatkaan eivät olleet turvassa vainoilta vaan johtavissa asemissa ja Stalinin lähipiirissä olleet saattoivat myös päätyä vainojen uhreiksi. Vuoden 1937 jälkipuolella vainot ulottuivat kymmenistätuhansista virkamiehistä myös satoihintuhansiin tavallisiin kansalaisiin. Suurena terrorina tunnettu ajanjakso oli käytännössä sarja erilaisia politbyroon hyväksymiä ja NKVD:n toimeenpanemia operaatioita. Niistä laajin oli heinäkuussa 1937 annettu käsky numero 00447 "neuvostovastaisia aineksia" vastaan. Käsky määräsi pidättämään ja teloittamaan monia väestöryhmiä, mukaan lukien kulakit ja valkokaartin entiset jäsenet. Listalla olivat myös poliittiset vastustajat, joiden joukkoon saatettiin lukea kuka tahansa.

Neuvostovastaisten ainesten operaation rinnalla toteutettiin myös niin kutsuttu kansallisuuksien operaatio. Operaatiolla oli katastrofaalinen vaikutus Neuvostoliiton etnisiin vähemmistöihin, mukaan lukien suomalaisiin. Vähemmistökansallisuuksiin kuuluneita tuomittiin suuren terrorin aikana suhteellisesti mitaten enemmän kuin venäläisiä. Neuvostojohto katsoi näiden vähemmistöjen ja erityisesti rajaseutujen asukkaiden olevan alttiita ulkomaiden rekrytoinneille. Yhdessä neuvostovastaisten ainesten operaatio ja kansallisuuksien operaatio muodostivat suuren terrorin, jonka katsotaan alkaneen kesällä 1937 ja päättyneen marraskuussa 1938.

Propagandalla pohjustettiin ja oikeutettiin laajamittaista poliittista väkivaltaa. Historiantutkija Anna Laakkosen mukaan etenkin neuvostolehdistössä toimeenpantiin laajamittaisia propagandakampanjoita, joissa muun muassa ajettiin bolševikkien poliittisia tavoitteita, muokattiin yleistä mielipidettä ja mustamaalattiin Stalinin vastustajia. Myös niin kutsutut näytösoikeudenkäynnit olivat osa kampanjointia, jolla pyrittiin kääntämään kansalaisten huomio pois puolueen tekemistä huonoista päätöksistä yksittäisiin syntipukeiksi leimattuihin henkilöihin. Propagandan mukaan Neuvostoliiton nähtiin olevan ulkoisten vihollisten piirittämänä, minkä lisäksi maan turvallisuutta horjuttivat myös sisäiset viholliset. Kuten esimerkiksi Laakkonenkin on todennut, lehdistön propagandakampanjoilla oli retorisen vaikutuksen lisäksi todellisia seurauksia. Leimaamalla ihmisiä "neuvostovastaisiksi aineksiksi" tai "kulakeiksi" ei käynnistetty ainoastaan sanallista hyökkäystä, vaan oikeutettiin myös konkreettisia toimenpiteitä kuten vihollisiksi leimattujen vangitsemisia, teloituksia tai karkotuksia.

Tuomioita tekaistuin syyttein ja ilman oikeudenkäyntiä

Neuvostoliiton rikoslaki ja oikeuslaitos eivät perustuneet oikeusvaltioperiaatteelle vaan ne oli luotu palvelemaan poliittisia päämääriä. Tuomioita tehtailivat väliaikaiset lain ulkopuoliset pikaoikeudet, niin kutsutut troikat. Väärennetyt todisteet tai perättömät ilmiannot riittivät aiheeksi tuomiolle. Pidätetyt pakotettiin tarvittaessa kidutusmenetelmin myöntämään ja allekirjoittamaan sepitetyt syytteet. Syytetyillä ei ollut oikeutta puolustusasianajajaan eikä valitusoikeutta tuomiosta. Suurin osa suomalaisista tuomittiin Neuvostoliiton rikoslain 58. pykälän mukaisesti. Siihen vedoten suomalaisille annettiin tuomioita muun muassa vakoilusta, tihutyöstä sekä vastavallankumouksellisesta nationalistisesta toiminnasta. NKVD sai alueittaisia kiintiöitä teloituksille ja leirivangitsemisille, mikä kuvastaa pidätysten sekä teloitusten mielivaltaisuutta.

Vieläkään ei tiedetä tarkkaan, kuinka paljon suomalaisia tuomittiin ja tuomittiin vuosina 1937–1938. Uhrien määrän selvittäminen on monesta syystä vaikeaa. Useat tutkijat ovat huomauttaneet, että neuvostoviranomaisten tilastoihin suuren terrorin uhreista tulee suhtautua kriittisesti, sillä tiedot ovat todennäköisesti vaillinaisia. Lisäksi arvioihin vaikuttaa se, lasketaanko mukaan vain Neuvostoliitossa asuneet Suomen kansalaiset vai myös vähemmistökansallisuudeltaan suomalaiset Neuvostoliiton kansalaiset. Neuvostoliiton väestölaskennoissa kerättiin tietoja ihmisten niin kutsutusta kansallisuudesta (ven. natsional'nost), joka kävi ilmi viranomaisasiakirjoista. Kuten muutkin Neuvostoliiton vähemmistöt, kansallisuudeltaan suomalaiset (ven. finn ja finka) eli esimerkiksi inkerinsuomalaiset joutuivat etnisin perustein vainotuiksi. Arviot riippuvat myös siitä miten vainojen uhrit määritellään. Kuolemantuomion saaneiden ja teloitettujen lisäksi valtava määrä ihmisiä menehtyi Neuvostoliitossa myös välillisesti hallituksen toimien seurauksena.

Suomalaisten kohtaloita

Monissa muistelmissa ja haastatteluissa on kuvattu miten NKVD suoritti pidätyksiä usein yöaikaan. Pidätysaallot herättivät pelkoa ja moni varautui tulevaan pakkaamalla tavaroita tai eväitä valmiiksi mahdollisen pidätyksen varalta. Myös irtisanominen vanhasta työpaikasta tai erottaminen puolueesta olivat usein pahoja enteitä tulevasta. Viktor Kanervon poika Kauko Kanervo kuvaa 1990-luvulla kirjoittamissa muistelmissaan isänsä pidätyshetkeä, jolloin hän itse oli 12-vuotias lapsi. Pidätystä oli osattu pelätä ja odottaa, minkä takia eväspussikin oli pakattu valmiiksi:

Sitten se tapahtui. Yöllä 18 päivä maaliskuuta 1938 meidän ulko-oveen koputettiin, heräsimme kaikki koputukseen, äiti sanoi, että mitä nyt tehdään, isä meinasi, että ei se auta kuin avata vaan ovi, kuulin kun oven takana sanottiin suomeksi, että ei sitten tehdä mitään temppuja, sillä meillä on ase mukana. – – Isä rupesi pukeutumaan ja sitten hellien jäähyväisten jälkeen eväspussi vain mukaan ja sitten yön pimeyteen.

Lempi Repo puolestaan kertoo isänsä pidätyshetkestä vuonna 1938. Lempi itse oli tuolloin vasta seitsemän kuukauden ikäinen, mutta hänen äitinsä on myöhemmin kertonut järkyttävästä pidätystilanteesta, kun perheen isää Antti Repoa tultiin hakemaan. Antti Repo teloitettiin vuonna 1938 Leningradissa. Hänen omaisilleen todellinen kuolinsyy selvisi vasta 1980-luvulla, jolloin Repo myös todettiin syyttömästi pidätetyksi ja teloitetuksi.

Vain harva etenkään poliittisesti vaikutusvaltaisessa asemassa ollut suomalainen selvisi hengissä suuren terrorin vuosista. Terrorin uhreiksi joutuivat muun muassa Neuvosto-Karjalan poliittiset johtajat Edvard Gylling ja Kustaa Rovio. Sen sijaan yksi selviytyjistä oli Kominternissa poliittisen uransa tehnyt Otto Wille Kuusinen. Kuusinen ei tiettävästi pyrkinyt puolustamaan vainojen uhreiksi joutuneita poliittisia aatetovereitaan tai perheenjäseniään. Kuusisella oli Neuvostoliitossa merkittävä asema yhtenä NKP:n johtavana ideologina vielä Neuvostoliiton ja Suomen välisissä talvi- ja jatkosodissa sekä Stalinin kuoleman jälkeen. Kaikki suomalaiset eivät siis olleet yksiselitteisesti vainojen uhreja vaan heitä vaikutti myös Neuvostoliiton päättävissä asemissa. Lisäksi Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu värväsi myös tavallisia kansalaisia ilmiantajiksi. Stalinin ajan vainoihin liittyvä keskeinen piirre oli kuitenkin se, että lopulta kukaan ei ollut vainoilta turvassa. Järjestelmän tukijasta saattoi milloin tahansa tulla sen uhri, ja uhrista järjestelmän tukija.

Suuren terrorin vuosina suomenkielinen aikakausi Inkerissä, Neuvosto-Karjalassa ja Muurmannin alueella tuli päätökseen. Suomen kieli julistettiin "vastavallankumoukselliseksi porvarillisten nationalistien kieleksi" ja sen käyttö kiellettiin. Tämän seurauksena suomenkielinen julkaisutoiminta, kouluopetus ja kirkollinen toiminta lopetettiin.

Klikkaamalla kuvia pääset lukemaan niistä lisätietoja: